Minä ja minun kipu-elämäni

Alkaa tämä vuosi olemaan kohta taputeltu. Toivottavasti teillä kaikilla on ollut rauhaisa, nautinnollinen ja kivuton joulun aika. Tällä viikolla juhlitaan vuoden vaihdetta ja käännetään uusi lehti. Itselle tämä vuosi jää mielen omien kovien kipujen ja toimintakyvyn heikkenemisen johdosta. Myös kauan odotettu luudutusleikkaus ja siitä toipuminen on niitä tärkeimpiä juttuja. Mutta mitä tuo tullessaan vuosi 2016? Kunpa olisi se kristallipallo niin elo olisi huomattavasti helpompaa. Mutta kun ei ole... Toivon mukaan jotakin alla olevaa: Toipuminen ja kuntoutuminen. Tämä on ensi vuoden tärkein asia. Tammikuussa minulla kontrolli jossa toivottavasti todetaan että selkä on lähtenyt luutumaan niin kuin pitääkin ja kaikki minun rajoitukset poistetaan. Eli selän kuntouttaminen voi alkaa. Ja tämä jakso tulee kestämään vuosia. Sillä niin nollalukemista lähdetään. Kivuttomuus ja lääkkeettömyys Elämä ilman kipuja ja lääkkeitä olisi niin upeeta. Omalla kohdalla kun puhun kivuista tarkoit

Ihan alkuun sanon että nyt korpee miestä. Minulla oli viittä vaille valmis postaus tästä lääkeaiheesta, niin blogger otti ja hävitti sen. Vaikka olin sen sata kertaa painanut Tallenna- nappia. No, ei kait se auta muuta kuin aloittaa alusta. Eli postaus koskee niitä kaikkia lääkkeitä joita olen tämän kipumatkani aikana käyttänyt tai käytän edelleen. Sekä muita keinoja joilla olen yrittänyt helpottaa oloani ja elämääni kipujen osalta. Otathan huomioon kuitenkin, että minä en ole lääkäri, fyssari enkä farmaseutti joten tietoni ovat peräisin netin sivustoilta sekä omista kokemuksistani. Se mikä sopii minulle, ei sovi välttämättä sinulle. Tämä on vain osa minun kokemaani kipuelämään ja keinoja helpottaa sitä. KIPULÄÄKKEET Burana. Burana-tablettien sisältämä ibuprofeeni on ns. tulehduskipulääke. Se estää kivuntunteen välittymistä keskushermostoon vähentämällä tulehdusta ja kipua voimistavien välittäjäaineiden muodostumista . Perustulehduskipulääke jota jokainen lääkäri määrää

Anteeksi hiljaisuuteni blogin suhteen, en ole teitä unohtanut. On ollut ala- ja ylämäkiä toipumisessa ja aika on vain mennyt johonkin. Olen kirjoittanut postausta lääkkeistä ja Blogger sen jo kerran hävitti bittiavaruuteen. Joten pitkissä kantimissa on... Mutta nyt pieni juttu siitä mitä viimeksi on tapahtunut. Olen saavuttanut säkkini pohjan. Synkän pohjan, toivottomuuden kaivon ja pimeyden tyyssijan. Päivitykseni naamakirjasta: Olen elänyt kipujeni kanssa, taas, keväästä 2014 lähtien, elänyt elämääni vahvojen kipulääkkeiden varjossa jotka ovat muuttaneet minuuttani, mieltäni, kroppaani sekä muistiani, elänyt elämääni puolivaloilla ja -tehoilla, menettänyt kipujeni takia työpaikan josta todella pidin, syönyt säästöni sen sata kertaa ja joutunut elämään muiden kustannuksella, minulta on viety yöunet sekä terveys, olen ollut taakka muille ja olen edelleen riippuvainen muiden avusta ja suopeudesta, olen  joutunut opettelemaan elämään vajavaisuuksieni kanssa, olen tehnyt kaikkeni

Perjantaina tuli 4 viikkoa leikkauksesta ja sain ottaa fyssareiden antaman ns. rankemman jumpan käyttöön. Tehnyt sen vasta kerran, koska on todellakin rankempi setti. Mutta ei minun liikunta ole pelkästään jumppaa, sillä jumpan ohella olen käynyt joka päivä kerran tai kahdesti kävelemässä. Aina joku on ollut mukana (yksin en halua/uskalla vielä liikkua ulkona), yleensä mies hevosen tai koirien kanssa. Aktiivisuusrannekkeessa alkaa olemaan yli 4000 askelta enemmän sääntö kuin poikkeus. Eilen sain myös kuntopyörän käyttööni tänne kotiin ja ensimmäinen kilometri on nyt poljettu. Joten hurjaa tahtia on kyllä paraneminen lähtenyt käyntiin ja olen ihan mykistynyt asiasta. Tällä viikolla kävin myös lääkärissä paaritaksilla uusimassa ja suunnittelemassa kipulääkitystäni. Minut leikkauksen jälkeen kotiuttanut lääkäri ajattelin että lääkityksen voi lopettaa kuukauden jälkeen kuin seinää. Helvetin fiksu lääkäri. Noh, nyt minun oma lääkäri suunnitteli minulle lääkityksen pariksi kuukaudek

Minä ja minun hevoseni vuonna 2009 Olen ratsastunut 8-vuotiaasta ja se on niin osa minua, aivan samalla lailla kuin hengittäminen tai syöminen. En osaisi kuvitella elämääni ilman ratsastusta ja hevosia. Elämäni ensimmäinen stoppi harrastukseen tuli keväällä 2006 kun selkäni leikattiin. Hevosen selkään palasin kuitenkin jo talvella 2007, mutta meni kuitenkin yli vuosi ennen kuin pystyin ratsastamaan koko tunnin ratsastuksenopettajan valvovien silmien alla ryhdikkäästi, itseni kantaen ja pitäen korsettilihakset töissä. Niin ja saaden hevosenkin liikkumaan samalla. Ratsastushan on mitä parhainta harjoitusta vatsa- ja selkälihaksille, niin pinnallisille kuin syvillekin. Myös lantionpohjalihakset, reisilihakset ja pohkeet joutuu hommiin. Vähiten töitä ratsastaessa on käsilihaksille, hevosta kun oikeasti hidastetaan istunnasta ;) Mutta ratsastus on todellakin kokonaisvaltaista harjoitetta koko keholle. Minun parhaat sykkeet on tunnilla olleet päälle 200 ja kaloreita on palannut yl

Olemme miehen kanssa olleet yhdessä kohta 6 vuotta, joista naimisissa 2,5 vuotta. Ja oikeastaan koko meidän yhdessä olon aikana minun selkäni ja siitä johtuneet kivut ovat olleet kolmas osapuoli suhteessaamme.  Joka parisuhteen alussa on jakso jolloin elämä ja maailma on niin vaaleanpunaista ja ihanaa. Se on sitä rakkauden ensihuumaa. Meillä tämä jakso oli lyhyt, kiitos minun selkäni. Saimme elää huumaamme reilun 3 kk kunnes kompuroin imurin johtoon ja jouduin sairaalaan. Tuosta päivästä asti selkäni on näytellyt suurinta roolia meidän parisuhteessa. Selkäsairauteni ja kipujeni myötä normaali parisuhde on muuttunut enemmän ja vähemmän hoivasuhteeksi jossa on onneksi mukana ehdotton rakkaus. On todella paljon asioita joissa tarvitsen mieheni apua. Esimerkkinä sanotaan, että en ole pessyt itse omia jalkojani polvista alaspäin reiluun 1,5 vuoteen. Myös kaikki raskaimmat taloustyöt, tallityöt ja kodinhoitotyöt olen joutunut jättämään miehen harteille. Ja jossei noista ole tu

Vihdoin ja viimein koitti perjantai 9.10 ja aamu. Heräsimme miehen kanssa puoli neljä ja lähdimme neljän jälkeen ajelemaan kohti meidän yliopistollista sairaalaa. Minulla oli aika klo 6.50 Leiko-osastolle. Saavuimme hyvissä ajoin paikalle, mieheni kärräsi minut osastolle pyörätuolilla sillä oikea jalkani oli viikkojen saatossa mennyt vain huonommaksi ja huonommaksi. Kotona sain sen hädin tuskin kynnyksen yli ja rappusissa jalka valui perässä kuin märkä räkä. Onneksi meillä on kotona kyynärsauvat, ilman niitä en olisi voinut liikkua sängystä mihinkään. Ja ilman niitä minua ei taatusti oltaisi päästetty vuodeosastolta kotiin odottamaan leikkausta, vaikkakin lääkitys saatiin kuntoon ja kivut haltuun. Ilmottauduin osastolle ja sainkin petipaikan kun pyydin sitä. Istuminen kun ei silloin eikä nytkään ole paras asento olla. Ei mennyt kauaa kun hoitaja haki minut haastatteluun. Otettiin vaikka minkälaisia mittauksia, sovitettiin tukisukkia ja käytiin läpi koko sairashistoria sekä edeltäv

Kotia kohti Keskiviikkona 14.päivä lääkärin kierrolla tuli tieto että torstaina pääsen kotiin. Kyseessä oli sama lääkäri, ilmeisesti selkäkirurgi, joka oli hoitanut minua viikonlopun yli kun olin osastolla vuodelevossa leikkauksessa sattuneesta selkäytimen duura-vuodosta johtuen. Samalla sovittiin millaisella lääkityksellä lähden kotiin ja myöhemmin oli vielä kipuhoitajan kanssa puhetta miten lähdetään lääkitystä titraamaan kipujen salliessa. Ette usko kuinka mahtava fiilis oli. Kotiin pääsee toipumaan ja lääkitys on hanskassa. Noh, koitti torstai ja minulle aivan uppo-outo lääkäri tuli minua kotiuttamaan. Ja hups, lääkitys sit muutettiin kertalennosta. Voimakkaat kipulääkkeet tuli sit alta viikossa 60 mg päiväannoksesta tiputettua 20 mg. Myöskään läpilyöntikipuun/kipukohtauksiin en saanut mitään. Kehotti ottamaan grammasen Para-Tabsin!!! Voi toimia ehkä jollakin joka ei ole elännyt yli vuoden opiaattipohjaisilla kipulääkkeeillä. Ja muutenkin kommentti oli aika outo kun syön j

Blogini on pitkän aikaa herjannut jotain ihme virhettä, html on vanhentunut tai jotain. Mutta nyt näyttää siltä, että voin taas tekstejä kirjoitella ja tallentaa. Tämän hiljaisuuden aikana on sattunut ja tapahtunut vaikka mitä.  Sain olla kotona ennen leikkausta koko viikon sillä viikonloppuvapaa sujui moiteetta. Kivut pysyivät kurissa, sain nukuttua ja kerättyä voimia leikkaukseen. Ja suurin kiitos tästä kuuluu minun taustajoukoilleni. Rakkaalle aviomiehelleni, omilke vanhemmille, appivanhemmille ja kaikille sukulaisilke ja ystäville, jotka ovat minua auttaneet ja tukeneet. Ilman heitä kotihoitoni ei olisi onnistunut. Nyt san nauttia minulke rakkaista asioista omassa kodissani. Nytten makaan yliopistollisen sairaalan kirurgisella osastolla ja leikkauksesta on reilu kaksi päivää. Kaikki ei ole mennyt ihan tuubiin, mutta hengissä ollaan, kivut on hallinnassa ja jalkojen toimintakyky paranee tunti tunnilta. Mutta lisää juttua tulee myöhemmin, tulin vain ilmoittamaan etten ole tei

Mulla on ollut ilo ja kunnia nukkua reilun vuoden tauon jälkeen yli 10 tunnin yöunet. Mulla pikkuhiljaa saatiin lääkitys hallintaan, kivut ovat laskeneet dramaattisesti sanotaan kahden viikon takaisesta. Myös tieto siitä, että leikkauspäivä on lyöty lukkoon. Laihdutusurakka on tältä erää ohi. Stressitasoni on madaltunut kun taloustilanteeni on vuoden vaihteeseen asti hallinnassa. Fysioterapiassa ja kuntoutuksessa on haettu keinoja rentoutumiseen. Ehkä tämä kaikki sai yhdessä nukkumatin vihdoin ja viimein kippaamaan unihiekkalastin oikeaan osoitteeseen. Olen nyt nukkunut kaksi yötä yli 10 tunnin unella, päälle lukuisat päiväunet niin voin toden teolla sanoa että mun olo on upea.  Mä olen aina rakastanut nukkumista ja olen äärimmäisen hyvä siinä. Voin nukkua ihan missä vaan ja miten vaan. Ennätys taitaa olla 25 minuutin Helsinki-Turku potkurikoneella lennetyssä lennossa. Nukahdin lähdön jälken ja heräsin siihen kun lentoemo karjuu mun korvaan, että laskeudutaan Turkuun. Joten ki

Eilinen muutto yliopistosairaalasta kotipitäjäni terveyskeskuksen vuodeosastolle sujui hyvin. Tosin 150 kilsaa oli kova ryytyytys selälleni vaikka ennen lähtöä sainkin voimakasta kipulääkettä. Uudessa "kodissani" sainkin heti ruokaa ja kipulääkettä. Huonetovereina minulla on 82-vuotias rouva ja 81-vuotias rouva. Ihania leidejä ja juttua meillä piisaa. En voi muuta kuin kehua tällaisen pienen yksikön toimintaa. Hoitajat puhuttelevat etunimeltä, joka tuo heti turvan tunteen ja lämpimän fiiliksen, lohduttavat sinua kivussasi ja ovat äärimmäisen huolehtivia, ystävällisiä ja lähellä sinua. En moiti millään lailla minun hoitoa yliopistosairaalan vuodeosastolla, mutta kyllä pienessä yksikössä on se sellainen oma lämpö ja fiilis. Tänään sain vieraaksi omat koiravauvani. Ette usko kuinka ikävä minulla on ollut eläinlaumaani. Itku kurkussa olen naamakirjasta elukoiden kuvia selannut. Ja tänään sain syliini kaksi kookipoikaa. Parasta kiputerapiaa sekä mielenterveysterapia

Tänään en päässyt puukon alle, mutta ilokseni sain kuulla että minut leikataan 9.10. Ette lukijat usko kuinka onnellinen olen. Tieto sitä, että saan mahdollisuuden päästä eroon kivuista ja päästä elämään normaalia elämää, saa auringon nousemaan taivaalle ja nostaa hymyn huulille. Minua kävi tapaamassa sama lääkäri kuin eilen, mutta nyt ei ollut samanlaisesta asenteesta tietoakaan. Aivan kuin eri lääkäri olis ollut kyseessä. Sain myös tietää että tämä kyseinen lääkäri avustaa leikkaavaa lääkäriä minun leikkauksessa. Kovin oli tänään sitä mieltä, että leikkaus auttaa minua kivuissa, jos vain luutuminen onnistuu. Kehui minun muita välilevyjä ja nikamia hyväkuntoisiksi, joten mikään rappeumatauti minulla ei siis ole. Kannusti myös jatkamaan laihdutusprojektia ja onnitteli saavutetusta tuloksesta. Juteltin myös ratsastuksesta terapiamuotona selän kuntoutuksessa. Vitsailtiin myös vieroitushoidosta, sillä nyt vedän sellaisen määrän nappeja suuhun, josta moni narkkari olis kateellinen. To

Nyt on tulossa aikamoinen avautuminen. Olen tosiaan ollut nyt sairaalassa reilun viikon kipuhoidossa odotellen tietoa siitä että leikataanko minut nyt vai passitetaanko minut leikkausajan kanssa kotipitäjäni terveyskeskukseen jatkamaan kipuhoitoa. Minulla on edelleen käytössä huomattavasti isompi lääkitys kuin kotona. Näiden lisäksi joudun pyytämään 3-5 kertaa päivässä lisää kipulääkettä. Nämä käyttämäni lääkket eivät ole mitään Burana ja Panacod- tabuja. Lääkitystäni ei ole vielä siis päästy tiputtamaan, päinvastoin sitä on edelleen lisätty. Olen siis todella kipeä ja tuskainen. Minulle kyljen kääntäminen tai makuullaan syöminen on maraton-juoksuun verrattava suoritus. Minut on tässä sairaalassa nähnyt kaksi lääkäriä täällä osastolla, joista toinen on Mäkelä ja toinen on vissiin joku tämän osaston selkäortopedi. Tänään tämä minulle nimeltään tuntematon lääkäri kävi minua aamukierroksella moikkaa-massa. Eilenhän minua ei kukaan lääkäri käynyt katsomassa, koska kuulemma Mäkelä un

Päivä nro 5 on valjennut sairaalassa. Lääkäreiden päätöksestä jäin viikonlopun yli sairaalaan ja maanantaina minun pitäisi saada leikkauspäivä kouraani. Tämä päivämäärä tulee ratkaisemaan sen, että jatkanko kipuhoitoa täällä, kotikuntani terveyskeskuksen vuodeosastolla vaiko kotona. Itse haluaisin pysyä täällä, koska hoitoni on ykkösluokkaa ja pelkkä ajatus 150 kilometrin ambulanssimatkasta tällä selällä tuntuu kuoleman marssilta. Kotiin EN missään nimessä halua. Minä pääsen hädin tuskin liikkumaan rollaattorin avulla niin miten luulet minun liikkuvan kaksikerroksisessa talossa jossa ensimmäinen kerros on niin sanotusti 1,5 kerros (kymmenkunta rapusta ennenkuin olen ns. ensimmäisessä asuinkerroksessa) ja minulla on hoidettavana kotona hevonen, kissa, kani ja kaksi koiraa. Niin, miten päädyin sairaalan pahnoille nukkumaan. Olen jo parin viikon ajan kärsinyt kasvavista kivuista johon lääkitykseni ei enää purrut. Yritin saada lääkärilleni aikaa, mutta sain vain soittoajan melkein ko

Niin se elämä minua heittää. Viimeiset pari viikkoa on ollut aikamoista taistelua kasvavien kipujen kanssa. Yritin saada aikaa oma lääkärille jotta rukattaisiin lääkitys kuosiin. Seuraava vapaa aika olisi ollut lokakuun puolella. Sain soittoajan 21.päivälle, mutta eipä sitä nyt tartte. Kipujen lisääntymisen lisäksi olen taas menettänyt yöuneni. 5 tuntia unta tunnin jaksoissa on jo saavutus. Su-ma välisenä yönä sitten oikea jalka lyttäsi alta vessareissulla. Seiniä pitkin nojaten ja kontaten suoritin vessareissun. Aamulla kun vihdoin nousin karvajätkien painostuksesta ylös, niin selkä kuin jalka oli suhteellisen ok. Tosin jalka oli koko matkaltaan tunnoton ja selkä paukkui aikalailla joka askeleella. Eläinten aamutoimet sain kuitenkin kuta kuinkin hoidettua. Sitten pitikin lähteä punnitukseen. Ajomatkan aikana tunsin kuinka selässä sekä jalassa jokin alkoi venymään tuoden mukanaan sähköisen kuumuuden. Paino oli tippunut 800 g, josta olin todella tyytyväinen. Täytyy nimittäin otta