Minä ja minun kipu-elämäni

Kun taivaanrannassa on havaittavissa pienen pieniä auringonsäteen pilkahduksia tänne kipumaailman tummuuteen, tulee tunne että ehkä tämä elämä tästä voi taas voittaakin. Ehkä se aurinko nousee tänne mörönköllin perseeseenkin ja sitä rataa, eli eiköhän tämä kerro missä mietteissä on viime viikot menneet. Kipuja, tummia pilviä, synkkiä ajatuksia, väsymystä, vitutusta ja vielä  enemmän väsymystä. Vaikka ulkona on kevät mitä upeimmillaan... No, en minä siitä pääse nauttimaan täällä tummien rullaverhojen takana =D Mutta, mutta. Posti kantoi minulle Varman kirjekuoren joka yllätyksekseni sisälsi MYÖNTEISEN ammattillisen kuntoutuksen-päätöksen. Ja olen todellakin sen tarpeessa. Olen sen huomannut tätä blogia kirjoittaessa, sillä niinkin yksinkertainen asia kuin kirjoittaminen tietokoneella suomeksi on minulta aivan hukassa. Kymmensormijärjestelmä, suomen kieli, oikeinkirjoitus. Ei onnistu! Sanat hukasssa, solmussa, aivot sumussa. Ei irtoa. Tähän kun lisättäisiin ruotsin kieli, englannin

Heti alkuun täytyy sanoa, että nyt vituttaa, sylettää, harmittaa niin maan perkeleesti sekä itkettää niin että verisuoni katkeaa päästä juuri. Tämä kaikki sai tietysti aikaan vuosisadan horton-kohtauksen (huomannut että tunne-elämä pitäisi olla tasaisen tappavaa, tylsää suorastaan niin pysyisi nämä horton-kohtaukset aisoissa). Sen kanssa olen nyt pari tuntia kiertänyt kehää pitkin kämppää, koiratkin oli pakko nakata ulos kun ne oli koko ajan jaloissa. Kyllähän mä ymmärrän, huolissaanhan ne vain oli. Syy tähän kaikkeen oli vain se, että en kelvannut biologiseen estolääkekokeiluun. Hitto, mulla oli niin kovat odotukset tältä. Lukenut noista kokeista että ihmiset on saanut niistä hyviä vasteita ja siinä kohtaa, kun neurologi sanoi, että haastattelun (käytiin mun epikriisejä läpi) perusteella vaikutat oikein sopivalta henkilöltä meidän koeryhmään, mun maailma kirkastui ja tuli sellainen olo että mulla on toivoa. Mutta ei, eihän mulle toivoa anneta!  Ruvettiin käymään mun tämän het