Minä ja minun kipu-elämäni

Kun olet kipeä, et voi oikein harrastaa liikuntaa, ulkona on ihan liian kirkasta joten olet pakotettu olemaan sisällä. Mikä on sen parempi harrastus kuin syöminen. Tehdä lempiruokaa, vetää viltti päälle ja laittaa hyvä elokuva pyörimään dvd-soittimeen ja yrittää unohtaa ne kivut hetkeksi. Mutta kun lääkitys ja kivut onkin tehnyt syömisestä sinulle maailman inhottavimman asian. Pelkkä sana ruoka oksettaa, jääkaapin oven aukaisun ääni saa mahan kääntymään ympäri, ruuan haju saa etovan olon aikaan ja sinun ei vaan yksinkertaisesti tee MIELI ruokaa. Jep, tätä on elämäni ollut viimeiset kolme kuukautta. Se myös näkyy puntarilla. Kymmenen kiloa on elopainoa lähtenyt tästä emännästä reilussa kahdessa kuukaudessa. NOT GOOD!!! Minun vartalossa tämä painonpudotus ei todellakaan haittaa, sillä en ole siellä BMI-käyrällä alipainoisten mallien osastolla, mutta eihän tämä ole millään muotoa sitä tervettä ja fiksua laihduttamista. Jos ainoa asia mitä saat kurkusta alas koko päivänä on vesi

Tuollaista se on. Poltetta, tulta, liekkiä, lämpöä, kuumaa, kekäleitä, tuskaa. Minun horton-puoli on oikea puoli päästä. Minulla horton-kohtaus iskee aina oikealle puolelle päätä. Aina, joka helvetin kerta. Se lähtee mulla niskasta. Joku tunkee tulisen, kuuman virkkuukoukun niskasta mun silmähermoon ja alkaa virkkaamaan mun silmähermolla jotain helvetin ketjusilmukkaa. Sitten joku tunkee kuumennetun kutomapuikon ohimosta suoraan sisään mun silmään, tuonne lasiaiseen. Mä tunnen kuinka mun lasiaisneste alkaa kiehumaan ja haluaisin vain repiä mun silmän ulos sillä se kipu on ihan uskomaton.  Ja ei, tämä ei vielä riitä. Vielä joku kolmas päättää tunkea kuuman puukon otsan kautta silmän taakse, hienosti tuonne otsaluun taakse saaden aikaan järkyttävän paineen tunteen mun otsaan ja nenään. Kaikki tämä säteilee sitä kuumuutta, painetta, kipua, tuskaa mun korvaan, leukaan ja hampaisiin. Se repii, raastaa, tuikkii.... Kipu on niin järjetöntä että se ajaa sut kulkemaan päämäärättömästi

Uusien tautidiagnoosien lisäksi on elämässäni ollut muutakin mullistuksia. Jouduin luopumaan nimittäin minun rakkaasta turpaterapeutistani, selkäni hoitajasta, elämäni ensimmäisestä omasta hevosestani: Kapusta. Papparainen ehti täyttää 26 vuotta ja meidän yhteistä omistajuustaivalta tuli täyteen yli kuusi vuotta. Muuta yhteistä taivalta meillä oli takana yli melkein kymmenen vuotta. Kyllä siinä ajassa ehti kiintyä, kasvaa kiinni noin upeaan eläimeen kuin hevonen on. Kapu oli minun sieluneläimeni. Minun peilikuvani, minun varjoni. Kapu luki minua kuin avointa kirjaa. Pappaa en voinut huijata. Se herrasmies tiesi tasan tarkkaa mitä päässäni liikkui ennen kuin minä itsekään sitä tiesin. Voi luoja, kuinka minä rakastinkaan sitä karvamopoa!!! Mutta ihminen ei voi olla itsekäs kun on kyse sinulle rakkaasta eläimestä, on tehtävä raskaita päätöksiä ja osattava päästää irti ennen kuin on liian myöhäistä. Nyt oli minun aika päästää irti... Viimeiset kaksi viikkoa pappa sai olla kengättä, na

T ervehdys kaikille. Vuoden hiljaiselon jälkeen ajattelin raapustaa jotakin tekstiä tännekin. Syitä on moniakin, mutta päälimmäinen on se, että kivut ovat taas palanneet osaksi minun elämääni. Selkä? Ei suinkaan. Se ei ole päivääkään vihoitellut selkäleikkaukseni jälkeen. Joten saan edelleen kiittää Pirkka Mäkelää ja Pietari Kinnusta kerrassaan loistavasta lääketieteellisestä työstä jota he ovat kohdallaan tehneet. Kiitos herroille. Selkä on kestänyt jopa hevosen selästä alastulemiset, työn rasitukset, kaatumiset, tippumiset, huonot sängyt ja kaiken mahdollisen. Jopa kaksi vuotta leikkuusta on tullut täyteen, joten luutuminenkin on nyt "täydellinen". Ei vaan, minulla on diagnosoitu migreeni ja Hortonin neuralgia. Migreeni on varmaan monelle tuttu vaiva, mutta kovinkaan moni ei tunne Hortonia. Se on sarjoittainen päänsärky, jolla on inhottavasti korvaan kalskahtava lempinimi: itsemurha-päänsärky. Nimi on kyllä varsin osuva. Se kertoo kyseisestä sairaudesta kaiken. Kip