Kuin tyhjä kuori
Ensi kuussa minä ja tämän kertainen Horton-sarja olemme kulkeneet yhtä matkaa 9 kuukautta. Ja voin kertoa, että se on ollut ihan liian pitkä matka. Minä en ole enää alkuunkaan sama ihminen, joka olin tämän vuoden alussa. Alan olemaan pelkkä kuori, tyhjä kuori. Niin paljon on tämä sairaus, nämä jatkuvat kivut, nämä kaiken nielevät kohtaukset, tämä jäätävä unettomuus, tämä elämää rassavaa epävarmuus, tämä kasvava musta möykky sisälläni muuttanut minua. Takaraivossani takoo vain koko ajan ajatus, että kuinka kauan tätä voi jaksaa? Olen nyt kuukauden ajan syönyt Lito-lääkettä (eli imeskellyt litium-pattereita, niin kuin armas siippani hienosti asian on ilmaissut) ja en ole vielä saavuttanut veressäni ns. hoitotasoa. Kuin myöskään lääkkeestä ei ole ollut vielä mitään hyötyä. Joten odotellaan, odotellaan. Ensi kuulle on tulossa botox-aikaa keskussairaalaan neurolle. Paikallinen tk on pessyt kätensä occipitaalien pistämisestä eli sekin on nyt jäissä. Katsotaan saanko niitäkään mistä