Minä ja minun kipu-elämäni

Tervehdys kaikille karvakorville ja kavereille, tiedän, tiedän. On ollut hiljaista mutta olen kuulkaa ollut ensin työkokeilussa ja sitten ihan oikeasti töissä. Ja nämä työt jatkuu näillä näkymin ainakin syyskuun loppuun asti. Töitä olenkin painanut reippaana, tehnyt jopa tupaluvuoroja. Selkä ja mieli kestää hyvin, kroppa vähän yskii vastaan, mutta ehkä sille kestää tovin päästä normaaliin elämään. Toisaalta eihän leikkauksesta ole vielä vuottakaan ja minulle sanottiin että kokonaisvaltainen toipuminen kestää jopa kaksi vuotta, joten annetaan keholle aikaa tehdä työnsä. Onneksi nukkuminen onnistuu ja käyn säännöllisesti hieronnassa sekä pyrin ratsastamaan joka viikko useita kertoja. Valitettavasti oma heponi sairastaa tällä hetkellä ja on sairaslomalla joten joudun tyytymään vain kerta viikkoon hevosen selässä käyntiin. Mutta parempi sekin kuin ei mitään. Jospa pian saisin oman heboseni taas käyttöön... Kuvassa minun tuntiratsuni Aros, jonka kanssa käyn tunneilla opet

HUOH, että voi ihmisen tehdä mieli herkkuja, ruokaa ja lisää herkkuja. Ärsyttävää kun oma kroppa on koukussa ruokaan ja mikään määrä ei tätä pohjatonta mahaa täytä. Nytkin mielessä pyörii ruoka, näkkileipä juustolla, kinkulla ja kurkulla tai uunituore, juuri leivottu pulla, mutta ei. Se on vatkattava pirtelö ja tyydyttävä siihen. Tottuukohan tähän koskaan, siihen että loppuelämänsä saa vahtia mitä suuhunsa laittaa. Missä vaiheessa kropasta tuli tällainen että se tarraa joka ikisestä kalorista kiinni. Teininä sitä saattoi vetää perhepizzan ja 1,5 litran kokiksen kerralla naamaan ja missään ei näkynyt. Nyt kun kävelee karkkihyllyn ohi, niin perseeseen pamahtaa 200 grammaa lisää läskiä pelkästä katsomisesta. Ja sitten on pakko kävellä toisen kerran ohi, että toiseenkin pakaraan saa täytettä ;) Onkohan naisena ja naisellisen painon pitäminen ollut aina näin vaikeaa? Onko nainen koko historian kaaren kytännyt peilistä kurvejaan, verrannut itseään muihin naisihin ja potenut huon

Pahoitteluni pitkästä hiljaisesta jaksosta mutta elämässä on sattunut ja tapahtunut kaikkea hyvää ja ihmeellistä. Olen myös vain nauttinut kivuttomasta elämästä ja harrastamisesta. Mutta, mutta. Olen aloittanut vihdoin ja viimein huhtikuun lopussa työkokeilun. Pääsin minulle tuttuun paikkaa treenaamaan että vieläkö minusta on prosessinhoitajaksi. 6 tunnin työpäivät, normi vuorokierrossa olen eli 2 aamua, 2 iltaa, 2 yötä ja 4 vapaata. Vakituinen työntekijä minun tukena ja turvana jotta saan rauhassa kokeilla kestääkö selkä valvomossa istumista, kierroksia ja muita operaattorin hommia. Kaksi kiertoa olen ollut jo töissä ja hyvältä on tuntunut. Väsynyt olen tietty ollut, mutta en kipeä. Ainuttakaan kipulääkettä en ole joutunut ottamaan vaikka liikkuminen, autolla ajo yms on tämän työkokeilun myötä lisääntynyt. Poijaat toivottamassa mammalle hyvää yövuoroa, ryökäleet ;) Myös harrastukset ovat pyörähtäneet käyntiin. Reilun kahden vuoden tauon jälkeen kävin ratsastustunnilla

Täten ilmoitan että hiljaisuus on tauonnut ja tekstiä pukkaa. Emäntä on täysissä ruumiin ja sielun voimissa. On vain ollut hitonmoinen meno ja hässäkkä viime kuukausina ja siitä nyt lisää. Operaatio koulu ja valmistuminen on nyt saatu pakettiin. 18.3 valmistuin insinööriksi hyvin paperein. Pitkissä kantimissa se oli, mutta onneksi koulu ja opinnäytetyön ohjaajani olivat ihanan kärsivällisiä antaen aikaa toipumiselle. Helmikuussa sain opparin vihdoin ja viimein kasaan ja 10.3 oli minun seminaari. Eli nyt olisi toinen amk-tutkinto taskussa ja toivottavasti se riittää loppuelämäksi. Rakastan opiskelua mutta kyllä sitä tällä iällä voisi jo vakituisen työpaikan löytää. Siitä aasisillan kautta työelämään. Aloitan Kelan tukemana työkokeilun huhtikuun puolessa välissä. Löysin pitkän hakemisen jälkeen työkokeilupaikan. En olisi ikinä uskonut että ilmainen orja ei kelpaa mihinkään. Tiedustelin paikkaa yli 20:sta eri teollisuuden lafkasta ja ei niin ei. Osa ei edes vastannut takaisin ja

Nyt kun vihdoin ja viimein on lupa tullut alkaa elämään elämää niin iski totaalinen apatia, tyhjyys ja mitäänsaamattomuus. Niin monta vuotta kipu oli osa elämää ja odotti vain sitä päivää kun ei ole kipeä. Nyt kun se on tapahtunut niin olo jotenkin totaalisen tyhjä. Aivan kuin jotain puuttuisi. En todellakaan kaipaa kipua, tuskaa, tekemättömyyttä tai huonoja öitä sekä päiviä. Mutta on vain jotenkin ontto ja outo olo. Vähän niin kuin tyhjän kipupesän syndrooma. Mitään muuta ei haluaisi tehdä kuin nukkua, nukkua, nukkua ja maata sängyssä. Kaikki asiat joita on odottanut saavansa alkaa tekemään niin ei vaan kiinnosta. Hevostelua olen joten kuten halunnut/viitsinyt tehdä mutta nyt viime päivien kelit ovat laittaneet senkin puuhan jäihin. Vaikkakin hevosella on hokit alla niin en halua lähteä itseäni tai hevostani telomaan jäisille teille. Taluttajasta puhumattakaan...  Myös iso pino kirjeitä, kirjoja, ristikkolehtiä yms odottaa tekijäänsä. Opinnäytetyöstä ja muista kirjallisista töi

Viikko sitten oli minun leikkauksen jälkeinen kontrolli, eli 3 kk leikkuusta. Voitte uskoa että meikäläistä jännitti aikalailla ja hermot oli riekaleina. Näin unia että luusiirteet oli hävinnyt, ruuvit vinossa ja selän asento muuttunut. Mutta vielä mitä....  Leikannut lääkäri oli enemmän kuin tyytyväinen röntgenkuviin ja asento oli pysynyt juurikin samana mihin se itse leikkauksessa asetettiin. Luutuminen ei vielä ollut valmis, tämä tulee kestämään 1-2 vuotta, mutta todella hyvällä alulla se on. Jopa niin hyvällä, että kaikki rajoitukset vihdoin ja viimein purettiin. Kuulemma normaalia elämää saa alkaa elämään, kunhan nyt ei maratonille tai taekwondo- tunnille mene.  Pissaongelma minulla on edelleen ja olen virtsatietulehduskierteessä. Juuri söin kolmannen ab-kuurin alle 7 kk sisään. Tällä viikolla vien kontrollinäytteen ja jos se on ok niin aloitan estolääkityksen. Olen myös alkanut syömään maitohappobakteeri- tabuja ja juomaan aamuisin karpalomehua. Tätä rakko-ongelmaan ei v