Olen luuta ja terästä

Viikko sitten oli minun leikkauksen jälkeinen kontrolli, eli 3 kk leikkuusta. Voitte uskoa että meikäläistä jännitti aikalailla ja hermot oli riekaleina. Näin unia että luusiirteet oli hävinnyt, ruuvit vinossa ja selän asento muuttunut. Mutta vielä mitä.... 

Leikannut lääkäri oli enemmän kuin tyytyväinen röntgenkuviin ja asento oli pysynyt juurikin samana mihin se itse leikkauksessa asetettiin. Luutuminen ei vielä ollut valmis, tämä tulee kestämään 1-2 vuotta, mutta todella hyvällä alulla se on. Jopa niin hyvällä, että kaikki rajoitukset vihdoin ja viimein purettiin. Kuulemma normaalia elämää saa alkaa elämään, kunhan nyt ei maratonille tai taekwondo- tunnille mene. 

Pissaongelma minulla on edelleen ja olen virtsatietulehduskierteessä. Juuri söin kolmannen ab-kuurin alle 7 kk sisään. Tällä viikolla vien kontrollinäytteen ja jos se on ok niin aloitan estolääkityksen. Olen myös alkanut syömään maitohappobakteeri- tabuja ja juomaan aamuisin karpalomehua. Tätä rakko-ongelmaan ei vielä sen kummemmin oteta kantaa sillä jopa vuoden, puolitoista luudutusleikkauksen jälkeen potilailla on ongelmia rakon kanssa. Joten loppuvuodesta minulle soitetaan selkäpolilta ja katsotaan missä silloin mennään. Jos ongelmia on edelleen niin käynti uronpolille on edessä.

Itse on jo vaivaan jollain lailla tottunut. Katetroin silloin tällöin jolla kontrolloin jääkö jäännösvirtsaa ja saan rakon ainakin kunnolla tyhjäksi. Vessassa käynti sujuu kellon ja vesipullon mukaan. Eli joko 4 tuntia edellisestä pissasta tai juotu puolen litran vesipullo. Hyvin on mennyt, ei siinä mitään. Vahinkoja ei ole tullut joten vissiin jotain lihashallintaa vatsanpohjassa on.

Kivuthan minulla jäi 95% leikkuupöydälle, mitä nyt satunnaisia kipuja tulee mutta ne ei ole mitään verrattuna aiempaan. Onhan selkä jäykkä, kireä ja kankea mutta ei onneksi pahemmin kipeä. Suurempi murheenkryyni on vasen jalkani ja varsinkin kantapää sekä jalkapohja. Ne kun ovat tunnottomat mutta samalla "tulessa". Tosin kyllä näihinkin on jo pikkuisen tottunut tämän reilun 3 kk aikana. Mutta olisihan se hienoa jos ei olisi pysyvä vaiva.

Lääkitystä ei enää pahemmin ole. Satunnaisesti otan kipulääkkeitä sekä hermokipulääkkeitä, mutta ilmankin olen pärjännyt. Vahvoista opiaateista olen onneksi päässyt eroon. Ja toivottovastai tilanne pysyy tällaisena koko loppuelämäni.

Joten olen vihdoin ja viimein päässyt elämään normaalia elämää. Pienin askelin sillä olen kuitenkin vielä tovin toipilas. Ihan ensimmäisenä kun lääkäristä päästiin kotiin niin pienen lepohetken jälkeen kiipesin oman fsyioterapeuttini, eli hevoseni selkään. Ei kuulkaa ollut itku kaukana, sillä niin mahtava se tunne oli.