Selkäni leikkaus: NAG67 Lannerangan nikamasolmujen välinen luudutus takaa, yli 2 nikamaa sekä 11 mm ja 10 mm implantit

Vihdoin ja viimein koitti perjantai 9.10 ja aamu. Heräsimme miehen kanssa puoli neljä ja lähdimme neljän jälkeen ajelemaan kohti meidän yliopistollista sairaalaa. Minulla oli aika klo 6.50 Leiko-osastolle. Saavuimme hyvissä ajoin paikalle, mieheni kärräsi minut osastolle pyörätuolilla sillä oikea jalkani oli viikkojen saatossa mennyt vain huonommaksi ja huonommaksi. Kotona sain sen hädin tuskin kynnyksen yli ja rappusissa jalka valui perässä kuin märkä räkä. Onneksi meillä on kotona kyynärsauvat, ilman niitä en olisi voinut liikkua sängystä mihinkään. Ja ilman niitä minua ei taatusti oltaisi päästetty vuodeosastolta kotiin odottamaan leikkausta, vaikkakin lääkitys saatiin kuntoon ja kivut haltuun.

Ilmottauduin osastolle ja sainkin petipaikan kun pyydin sitä. Istuminen kun ei silloin eikä nytkään ole paras asento olla. Ei mennyt kauaa kun hoitaja haki minut haastatteluun. Otettiin vaikka minkälaisia mittauksia, sovitettiin tukisukkia ja käytiin läpi koko sairashistoria sekä edeltävät leikkaukset. Pyynnöstäni myös kirjattiin tiedoksi anestesialla, että minulla oli vaikeuksia herätä edellisessä selkäleikkauksessa vuonna 2006 nukutuksesta. Sain haastattelussa myös tiedon, että olen ensimmäisenä vuorossa ja klo 8.00 lähdetään saliin.

Leikatun paras kaveri, kipupumppu

Siirryin odottamaan saliin vientiä petiini ja pian minulta tultiinkin ottamaan verikokeet. Myös minun vanha pissapussi vaihdettiin uuteen, kun vanha oli niin samea. Hoitaja epäili että minulla on pissatulehdus, mutta onnekseni uuteen pussiin valuva pissa oli kirkasta. Tämän jälkeen minulle kiskottiin tukisukat jalkaan, todellakin kiskottiin sillä ne ovat nimensä veroiset. Sitten tulikin toinen leikkaava lääkäri, Pietari Kinnunen, kertomaan leikkauksesta. Totesi samalla, että Pirkka Mäkelä olisi myöhässä, mutta ehtisi saliin klo 9.00 jolloin leikkaus alkaa. Jostain syystä tämä kommentti alkoi minua ja miestäni naurattamaan. Sillä juuri edellisenä iltana olimme vitsailleet keskenämme että toivottavasti leikkaavat kirurgit eivät ole viihteellä ajatuksella että huomenna on Kummelien normipäivä =D

Jotenkin kirurgin kommentti, kun keskustelimme leikkauksesta, siitä, että leikkaus on minun kohdalla ainut vaihtoehto ja onneksi minun kaikki muut nikamat ja välilevyt ovat hyvässä kunnossa, niin leikkauksen onnistumisprosentti (kivun suhteen) tulisi olemaan näin ollen korkea, oli äärimmäisen rauhoittava. Sillä edellisenä yönä tuskin ummistin silmääni kun alkoi jännitys olemaan korkealla ja stressitasot olleet nousussa pitkin viikkoa. Luotto lääkäreihin on kova, mutta kaikkeahan voi aina sattua ja tapahtua. Varsinkin kun oma fyysinen kunto ei ole häävi 1,5 vuoden kipuilun ja liikkumattomuuden jälkeen.

Kirurgi selitti mitä tuleman pitää ja piirteli selkääni kuvioita. Sekä vasempaan lonkkaan, josta otetaan luuta nikamien väliin. Kirurgin lähdettyä ei mene montaa minuuttia kun minua lähdetään viemään leikkaussaliin. Hissillä kerros alemmaksi ja leikkausosaston ovella erottiin. Mies jäi oven toiselle puolelle kun minun tie vei leikkaussali nro 8:n. Ovessa roikkui O-kaari käytössä kyltti eli minun leikkauksessa käytettäisiin kuvantamista hyödyksi. Tämäkin rauhoitti varsin levotonta oloani. Salissa olikin jo täysi tohina päällä. Nopealla tahdilla minulle kävi yksitellen leikkaussalin henkilökunta esittäytymässä. Oli hoitajaa, opiskelijaa, lääkäriä... 

Päästäni ajetaan hiuksia oikealta puolelta ohimosta, johon asennetaan anturoita joilla mitataan minun unen syvyyttä. Kuulemma nyt heräisin anestesiasta nopeammin kun uni pidettäisiin koko ajan samanlaisena. Myös sydänfilmi-lätkiä lätkitään pitkin kehoa, saan verenpainemittarin käteen ja happimittarin sormeen. Mukava anestesialääkäri juttelee niitä näitä ja asentaa käteeni elämää suuremman kanyylin, jossa oli viisi sinistä korkkia josta jokaisesta voi laittaa eri aineita minun verenkiertoon. Oli julmetun kokoinen sen voin sanoa. Kaiken tämän ohessa henkilökunta jutteli minulle, rauhoitteli minua sillä itku ja paniikki oli saamassa minusta otteen sekä kävi check-listaa läpi. Ihana anestesialääkäri antoi minulle jotain rauhoittavaa sillä yhtäkkiä oloni rentoutui ja tiesin, että kohta olisi unen aika. Sain happimaskin lähelle kasvojani josta virtasi puhdasta happea kasvoilleni ja anestesialääkäri sanoi, että nyt hengität syvään ja ajattelit jotain mukavaa. Kirvelevä neste poltti kämmenselässäni kun sanoin ajattelevani mansikoita. Sitten sammui meikäläisen näyttöpääte.

Vasen, lonkasta otetut luut. Keskellä, itse leikkausarpi. Oikealla, dreenin reikä.

Herään heräämössä reilu 5 tuntia anestesian alkamisesta. Ihmekseni en tunne kipuja, väsyttää vain kamalasti. En kuitenkaan ole samanlaisessa pöhnässä kuin edellisen selkäleikkauksen jäljiltä, sen eron huomasin heti. Vastaan minun omahoitajani kysymyksiin, puhun miehen kanssa puhelimessa ja ilokseni pystyn liikuttamaan oikeaa jalkaani. Ja makaamaan selälläni, heti leikkauksen jälkeen. Täytyy olla hyvä puudutus tuumaan silloin. Pyydän juotavaa ja hoitaja tuo. Se, että kohotan päätä sen verta että saan juotua, iskee järkyttävä päänsärky. Sellainen päänsärky jota en ole ikinä kokenut. Kipu on helvetillinen, tekisi mieli repiä silmät päästänsä. Samalla suunnaton pahoinvointi iskee ja kaon limaa pihalle. Kylven myös hiessä, koska kipu on niin kova. Lääkettä suoneen, mutta siitä ei ole mitään apua. Hoitaja on hätää kärsimässä ja onneksi löytää pian syyn pääkipuuni. Leikkaussaliraporttia lukiessa huomaa, että olen saanut ruuvin kärjestä duravuodon (likvorvuoto S1-juuren distaalipuolelle duraan) eli toisin sanoen selkäydinnestettä on päässyt karkuun. Leikkaavalta lääkäriltä ohjeet hoitoon, kipu- ja pahoinvointilääkettä, makuulepo ja pedin päätyä alemmas. Näillä keinoin oloni saadaan ruotuun ja iltasella minut voidaan vihdoin ja viimein siirtää osastolle.

Tämä duravuoto piti minut loppupeleissä koko viikonlopun sängyssä, 24 tunnin lepo kun ei vienyt päänsärkyä pois. Niin ja minun dreenistä (laskuputki leikkausalueelta) tuli ihan liikaa nestettä ja se oli häiritsevän kirkasta. Muistaakseni vajaassa 12 tunnissa nestettä oli tullut 700 ml. Epäilivät, että leikkaussalissa laitettu veripaikko duravuodon ehtymiseksi vuotaa. Ellei oloni olisi maanantaina parantunut, olisi tullut uusintareissu saliin. Mutta onneksi antibiootit, vuodelepo ja lääkkeet toivat toivotun lopputuloksen ilman uusintakäyntiä salissa.

Myös huomionarvoinen seikka mikä löytyy raportista on se, että minulla L4/5 välissä oli todella paljon oikealla puolen arpea. Ja juuri minulla oikea jalka oli koko ajan se huonompi, kipeämpi ja tunnottomampi. Niin ja tätä arpikudostahan ei nähty missään magneettikuvissa. Viime kesän MRI-kuvien lausuntojen perusteella Ilmarinen hylkäsi minun eläkehakemukseni kun kuulemma mikään ei aiheuta hermojuurioireita. Olen siis työkykyinen 2 viikkoa luudutusleikkauksen jälkeen, helvetin hienoa!