Naisena olemisen vaikeus

HUOH, että voi ihmisen tehdä mieli herkkuja, ruokaa ja lisää herkkuja. Ärsyttävää kun oma kroppa on koukussa ruokaan ja mikään määrä ei tätä pohjatonta mahaa täytä. Nytkin mielessä pyörii ruoka, näkkileipä juustolla, kinkulla ja kurkulla tai uunituore, juuri leivottu pulla, mutta ei. Se on vatkattava pirtelö ja tyydyttävä siihen. Tottuukohan tähän koskaan, siihen että loppuelämänsä saa vahtia mitä suuhunsa laittaa. Missä vaiheessa kropasta tuli tällainen että se tarraa joka ikisestä kalorista kiinni. Teininä sitä saattoi vetää perhepizzan ja 1,5 litran kokiksen kerralla naamaan ja missään ei näkynyt. Nyt kun kävelee karkkihyllyn ohi, niin perseeseen pamahtaa 200 grammaa lisää läskiä pelkästä katsomisesta. Ja sitten on pakko kävellä toisen kerran ohi, että toiseenkin pakaraan saa täytettä ;)

Onkohan naisena ja naisellisen painon pitäminen ollut aina näin vaikeaa? Onko nainen koko historian kaaren kytännyt peilistä kurvejaan, verrannut itseään muihin naisihin ja potenut huonoa omatuntoa jos pulla poikineen livahti kurkusta alas? Vai onko tämä vain nykyajan hypetystä? Muistelen lukion historian tunneilta, jossa käytiin läpi eri aikakausien pukeutumisia yms. että naiset olivat silloin naisia. Tottakai oli tynnyripersettä (kirjaimellisesi mekon alla), korsettia ja hörhelöä, mutta naisia niiden alla oli kaikenkokoisia sekä 

-mallisia. Milloin naisen koosta tuli ongelma? Vai onko se ongelma? Onko ongelma vain naisen omien korvien välissä?

Itsellä paino alkoi nousemaan vihdoin ja viimein sen jälkeen kun aloin käyttämään hormonaalista ehkäisyä. Olen siis ollut aika ruikku koko elämäni aina tuonne opiskeluaikoihin asti. Jopa niin ruikku että yläasteen kouluterveydenhoitaja luuli minulla olevan anoreksia. Monta vuotta ravasin punnituksessa viikoittain ja pidin ruokapäiväkirjaa. Tosin aikoinaan minun fyysinen työni piti huolen kiloista kuin myös se, että minulla ei ollut autoa joten kävelin tai pyöräilin opiskelupaikkakunnalla joka paikkaan. Mitään terveellistä elämää en tuolloin elänyt, vaan välillä oli aika railakkaa opiskelijaelämää ja ruuanlaitto ei aina kiinnostanut. Puhumattakaan laivaelämästä. Epäsäännöllistä työrytmiä, lyhyitä yöunia ja laivakokin parhaita eväitä kera lauantain pihvipäivän. Niin, ja jääkaappi täynnä ruokaa josta sai hakea voileivän vaikka keskellä yötä.

Sanotaan että ensimmäisen selkäleikkauksen (vuonna 2006) jälkeen alkoi paino nousemaan rivakammin ja eikä siihen tullut sitten kipujen yms takia tarttua heti kiinni. Tilanne vain paheni kun jäin merihommista pois. Joten tässä nyt ollaan. Itketään tulleita kiloja ja suurta halua olla hoikempi. Selän takia, puhtaasti sen takia että minulle vaivalla tehty uusi selkä tulisi kestämään lopun elämän.

On tämä vaikeaa, tämä naisen ja vielä pyöreän naisen elämä. Mutta eiköhän se elämä taasen voita ja tulen sinuiksi tämän lopuniän ruokavahtimisen kanssa. Toivon ainakin niin...