Eläimellistä menoa kipujen keskellä

Uusien tautidiagnoosien lisäksi on elämässäni ollut muutakin mullistuksia. Jouduin luopumaan nimittäin minun rakkaasta turpaterapeutistani, selkäni hoitajasta, elämäni ensimmäisestä omasta hevosestani: Kapusta. Papparainen ehti täyttää 26 vuotta ja meidän yhteistä omistajuustaivalta tuli täyteen yli kuusi vuotta. Muuta yhteistä taivalta meillä oli takana yli melkein kymmenen vuotta. Kyllä siinä ajassa ehti kiintyä, kasvaa kiinni noin upeaan eläimeen kuin hevonen on. Kapu oli minun sieluneläimeni. Minun peilikuvani, minun varjoni. Kapu luki minua kuin avointa kirjaa. Pappaa en voinut huijata. Se herrasmies tiesi tasan tarkkaa mitä päässäni liikkui ennen kuin minä itsekään sitä tiesin. Voi luoja, kuinka minä rakastinkaan sitä karvamopoa!!!

Mutta ihminen ei voi olla itsekäs kun on kyse sinulle rakkaasta eläimestä, on tehtävä raskaita päätöksiä ja osattava päästää irti ennen kuin on liian myöhäistä. Nyt oli minun aika päästää irti... Viimeiset kaksi viikkoa pappa sai olla kengättä, nauttia elämästä, imeä auringosta energiaa, syödä vihreää ruohoa ja olla ulkona ihastellen auringon punaisia sävyjä sen laskiessa metsän taakse.

Kapu viimeisenä kesänä

Uutta hevosta en ole voinut hommata vaikka selkäni sellaista vaatisikin, se minun on tunnustettava. Nyt keväällä aloitan kuitenkin hevospoliittiset neuvottelut ja ehkä sen seurauksena minulla on taas jonkunlainen eläkeherra viemässä minua rauhallisille maastolenkeille. Sitä minun selkäni vaatii että se pysyy kunnossa. Mutta katsotaan...

Taloutemme eläinlukumäärä pysyi kuitenkin samana, sillä Saku-kookistamme tuli 8-kertainen isä 1.8.2017 sillä Kerttu-mamma pyöräytti Haapajärvellä pentulaatikkoon suloisia kookilapsosia. Näistä pennuista yksi muutti meille asumaan, nimittäin riiviö nimeltä Ilmari. Nyt meillä asustaa kolme welsh corgia, Jalmari-eno, Saku-iskä ja Ilmari-poika. Huoh, mitähän tästäkin tulee. 

Niin kuin aiemmin olen kirjoittanut, eläimet kuitenkin pitävät kiinni tässä elämässä ja maailmassa. Ilman näitä karvakorvia, olisi elämä huomattavasti tylsempää, värittömämpää ja karumpaa. Koirat ovat myös uskomattomia sairaanhoitajia. Ne eivät hievahdakkaan mihinkään vierestäni kun minulla on oikein paha migreenikohtaus menossa, seuraavat vierestä huolissan kun ravaan kovissa kivuissani pitkin kämppää horttoni kourissa tai ovat hipihiljaa makkarissa, pesuhuoneessa tai mihin ikinä ne on teljetty silloin kun on jouduttu minulle ambulanssi kutsumaan avuksi. Ne on niiiin fiksuja koiria, empaattisia ja kilttejä. Kiitos kasvattaja-Jennille näistä elämäni iloista, ne ovat minulle tärkeitä kipujeni keskellä. Ne ovat niitä pieniä iloja joiden avulla jaksan vaikka kivut riivaavatkin <3

Ilmari vauvana