Sairaalaelämää
Päivä nro 5 on valjennut sairaalassa. Lääkäreiden päätöksestä jäin viikonlopun yli sairaalaan ja maanantaina minun pitäisi saada leikkauspäivä kouraani. Tämä päivämäärä tulee ratkaisemaan sen, että jatkanko kipuhoitoa täällä, kotikuntani terveyskeskuksen vuodeosastolla vaiko kotona. Itse haluaisin pysyä täällä, koska hoitoni on ykkösluokkaa ja pelkkä ajatus 150 kilometrin ambulanssimatkasta tällä selällä tuntuu kuoleman marssilta. Kotiin EN missään nimessä halua. Minä pääsen hädin tuskin liikkumaan rollaattorin avulla niin miten luulet minun liikkuvan kaksikerroksisessa talossa jossa ensimmäinen kerros on niin sanotusti 1,5 kerros (kymmenkunta rapusta ennenkuin olen ns. ensimmäisessä asuinkerroksessa) ja minulla on hoidettavana kotona hevonen, kissa, kani ja kaksi koiraa.
Niin, miten päädyin sairaalan pahnoille nukkumaan. Olen jo parin viikon ajan kärsinyt kasvavista kivuista johon lääkitykseni ei enää purrut. Yritin saada lääkärilleni aikaa, mutta sain vain soittoajan melkein kolmen viikon päähän. Siihen oli tyydyttävä ja tiesin, että rankat viikot olisivat edessä. En tosin uskonut, että kipuni veisivät minut taasen sairaalaan.
Kipujen yltyessä alkoi yöunet lyhenemään, taas mentiin muutaman tunnin unilla. Unet kun on huonot niin päivät ovat kipeitä ja pitkiä. Lähtee taas sellainen oravanpyörä pyörimään jonka vain toinen kipukroonikko voi tietää. Reilun pari viikkoa kroppa sitä hullunmyllyä jaksoi ennen kuin antautui.
Lääkäri kysyi että mitä tapahtui, sanoin sille että näköjään selkä ei kestänyt 15 kilometrin ajomatkaa. Oli vähän hoo moilasen näköinen kunnes lisään et 2 viikkoa on menty kipujen tahdissa. Ehkä ajomatka, punnitus ja toinen 15 kilsaa takas kotiin oli liikaa väsyneelle selälle. Huomasin nimittäin ajaessa että en tuntenut ollenkaan oikeaa jalkaa ja vasemman jalan jalkapohjakin oli turta. Myös ajon aikana issias molemmisa jaloissa heräsi henkiin oikein huolella. Eikai siinä muu auttanut kuin soittaa anoppi apuun ja päivystykseen. Päivystyksen sänkyyn kun kellahdin niin kivut olivatkin aikamoiset. Siinä kohtaa vielä oikeasti luulin, että saan sen minun tutun kolmen lääkkeen piikkisetin ja pääsen kotiin. Noup. Kivut vaan suureni ja suureni. Kohta olin vain hikinen, huohottava ihmisraunio joka tärisi kivun alla.
To be continued jahka kivut&lääkitys antaa myötä...
No, niin. Päivä on nyt tiistai 22.9.2015 ja viikko on nyt maattu täyden palvelun hoitolaitoksessa. Eilen oli maanantai ja Pirkka Mäkelää näkynyt eikä kuulunut. Hoitaja sanoi herra tohtorilla olevan polipäivä ja tulevansa sen jälkeen. Vissiin ollut mielenkiintoisia ja haastavia potilaita kun ei lääkäriä näkynyt. Huomasin vain silloin toukokuussa kun herran vastaanotolla kävin, että tässä on lääkäri joka paneutuu potilaisiinsa. Minun kohdalla hän tuli syömästä, mutta silti meni 20 minuuttia ennen kuin kutsui huoneeseen. Pöydällä oli mun potilaspaperit levällään sekä viimeisimmät MRI-kuvat kahdella näytöllä. Melko lailla heti lääkäri pärräytti tiedon kuuluville, että leikataan. Upean omistautunut lääkäri minulla.
Mutta toivotaan, että tänään tulisi tietoa tulevasta. Mutta takaisin viime viikon maanantain tunnelmiin. Päivystyksessä laittoivat mulle tipan ja sitä kautta kipulääkettä suoraan suoneen. Ei kivut lieventynyt niin sain pari kertaa piikin lihakseen. Kivut alkoivat hellittämään ja minun tk-lääkäri oli sitä mieltä että kipujen johdosta hän laittaa minut eteenpäin. Kivut olivat kuitenkin sitä luokkaa ettei hän halunut rasittaa selkää 140 km lanssikyydillä vaan pisti minut 50 km päässä olevaan sairaalaan. Saa sitten sairaalan kirurgit laittaa konsultaatiopyyntöä sitten yliopistolliseen. Kuulemma prioriteetti 1 on saada kivut haltuun.
Nyt eletään päivää 28.9 ja olen tässä välissä postannut muutaman eri asioista koskevaa juttua, joten ajattelin kuitenkin jatkaa tämän loppuun. Pahoittelen jos on sekavaa, mut välissä on ollut vaan sellaisia asioita ja tapahtumia joista halusin tehdä omat postaukset.
Lanssikyyti, vaikkakin oli 50 km, oli tuskaisa vaikka sain suoneen oxya ennen kuin nousin paareilla autoon. Tuolloin en voinut maata kuin jommalla kummalla kyljellä, en selällä ollenkaan. Voin sanoa että kyyti paareilla kylkimakuulla Suomen hyvinhoidetulla tiestöllä, oli hyvin kaukana nautinnollisesti. Naama valkoisena puristin paarin reunoja kysellen aika tiheään koska ollaan perillä. Takana oleva ensihoitaja alkoikin mittailemaan mun peruselintoimintoja ja kyllähän ne kertoi kovista kivuista. Kuski lisäsi vauhtia ja pian oltiinkin perillä.
Sairaalan ensiavussa mut työnnettiin tyhjään tutkimushuoneeseen ja huikattiin että tullaan kohta. Kohta venyi 1,5 tunniksi. Ilman että yksikään hoitaja olis käynny siellä. Ovi oli auki odotustilaan ja ohi käveli monta lääkäriä ja hoitajaa tuon ajan aikana. Kukaan näistä ei tullut luokseni vaikka itkin kivuissani, ähisin ja yritin löytää asentoa missä olisi hyvä olla. Odotustilassa oli jossain kohtaa pieni poika joka sanoi kuuluvalla äänellä äidilleen: Äiti, tuolla on täti joka on tuskissaan. Kuulin kuinka äiti vastasi jotakin, jonka jälkeen poika ei enää huoneeni oven liepeillä käynyt.
Kipujen takia oli pakko nousta, yritin löytää hälytyskellon, mutta en löytänyt muuta kuin ikkunalaudalta irtonaisen sellaisen. Luulin sen olevan rikki kun sairaalan ensiapu oli remontissa. Mietin jo avun huutamists kun kivut repivät jalkoja, selkää ja lonkkia. Polte nivusissa oli niin kova että kipu kiersi jo mahan puolelle. Suunnittelin hoippuvani hoitajien kansliaan, mutta kunto ei auttanut myötä. Huonetta tutkiessani kuljin seiniä pitkin sillä oikea jalka ei toiminut. Onnekseni hoitaja tuli luokseni, vihdoin ja viimein, sanomaan että lääkäri tulee kohta. Pyysin kipulääkettä ja sitten mulla on aika sumuiset muistikuvat.
Vissiin luonani kävi joku naislääkäri, mut en muista mitä hän on kysynyt tai tehnyt minulle. Jossain vaiheessa hoitaja tuli avukseni vaihtamaan sairaalavaatteet ja vei minut osastolle. Osastolla oli aivan ihanat hoitajat. Antoivat lääkettä aina kun vähänkään valitin kipuja, toivat ruokaa, katetroivat ja kuuntelivat. Mulla oli oikeesti fiilis et oon taivaassa kun oli niin valkoista, utuista ja ihanaa. No, yöllä vissiin käänsin unessani itseni selän kautta toiselle kyljelle. Elämäni pahin kipukohtaus. Ei mitään muistikuvaa muuta kuin kipua, tuskaa, huohotusta, itkua, hikeä ja lopulta armahtava pimeys.
Kipujen yltyessä alkoi yöunet lyhenemään, taas mentiin muutaman tunnin unilla. Unet kun on huonot niin päivät ovat kipeitä ja pitkiä. Lähtee taas sellainen oravanpyörä pyörimään jonka vain toinen kipukroonikko voi tietää. Reilun pari viikkoa kroppa sitä hullunmyllyä jaksoi ennen kuin antautui.
Lääkäri kysyi että mitä tapahtui, sanoin sille että näköjään selkä ei kestänyt 15 kilometrin ajomatkaa. Oli vähän hoo moilasen näköinen kunnes lisään et 2 viikkoa on menty kipujen tahdissa. Ehkä ajomatka, punnitus ja toinen 15 kilsaa takas kotiin oli liikaa väsyneelle selälle. Huomasin nimittäin ajaessa että en tuntenut ollenkaan oikeaa jalkaa ja vasemman jalan jalkapohjakin oli turta. Myös ajon aikana issias molemmisa jaloissa heräsi henkiin oikein huolella. Eikai siinä muu auttanut kuin soittaa anoppi apuun ja päivystykseen. Päivystyksen sänkyyn kun kellahdin niin kivut olivatkin aikamoiset. Siinä kohtaa vielä oikeasti luulin, että saan sen minun tutun kolmen lääkkeen piikkisetin ja pääsen kotiin. Noup. Kivut vaan suureni ja suureni. Kohta olin vain hikinen, huohottava ihmisraunio joka tärisi kivun alla.
To be continued jahka kivut&lääkitys antaa myötä...
No, niin. Päivä on nyt tiistai 22.9.2015 ja viikko on nyt maattu täyden palvelun hoitolaitoksessa. Eilen oli maanantai ja Pirkka Mäkelää näkynyt eikä kuulunut. Hoitaja sanoi herra tohtorilla olevan polipäivä ja tulevansa sen jälkeen. Vissiin ollut mielenkiintoisia ja haastavia potilaita kun ei lääkäriä näkynyt. Huomasin vain silloin toukokuussa kun herran vastaanotolla kävin, että tässä on lääkäri joka paneutuu potilaisiinsa. Minun kohdalla hän tuli syömästä, mutta silti meni 20 minuuttia ennen kuin kutsui huoneeseen. Pöydällä oli mun potilaspaperit levällään sekä viimeisimmät MRI-kuvat kahdella näytöllä. Melko lailla heti lääkäri pärräytti tiedon kuuluville, että leikataan. Upean omistautunut lääkäri minulla.
Mutta toivotaan, että tänään tulisi tietoa tulevasta. Mutta takaisin viime viikon maanantain tunnelmiin. Päivystyksessä laittoivat mulle tipan ja sitä kautta kipulääkettä suoraan suoneen. Ei kivut lieventynyt niin sain pari kertaa piikin lihakseen. Kivut alkoivat hellittämään ja minun tk-lääkäri oli sitä mieltä että kipujen johdosta hän laittaa minut eteenpäin. Kivut olivat kuitenkin sitä luokkaa ettei hän halunut rasittaa selkää 140 km lanssikyydillä vaan pisti minut 50 km päässä olevaan sairaalaan. Saa sitten sairaalan kirurgit laittaa konsultaatiopyyntöä sitten yliopistolliseen. Kuulemma prioriteetti 1 on saada kivut haltuun.
Nyt eletään päivää 28.9 ja olen tässä välissä postannut muutaman eri asioista koskevaa juttua, joten ajattelin kuitenkin jatkaa tämän loppuun. Pahoittelen jos on sekavaa, mut välissä on ollut vaan sellaisia asioita ja tapahtumia joista halusin tehdä omat postaukset.
Lanssikyyti, vaikkakin oli 50 km, oli tuskaisa vaikka sain suoneen oxya ennen kuin nousin paareilla autoon. Tuolloin en voinut maata kuin jommalla kummalla kyljellä, en selällä ollenkaan. Voin sanoa että kyyti paareilla kylkimakuulla Suomen hyvinhoidetulla tiestöllä, oli hyvin kaukana nautinnollisesti. Naama valkoisena puristin paarin reunoja kysellen aika tiheään koska ollaan perillä. Takana oleva ensihoitaja alkoikin mittailemaan mun peruselintoimintoja ja kyllähän ne kertoi kovista kivuista. Kuski lisäsi vauhtia ja pian oltiinkin perillä.
Sairaalan ensiavussa mut työnnettiin tyhjään tutkimushuoneeseen ja huikattiin että tullaan kohta. Kohta venyi 1,5 tunniksi. Ilman että yksikään hoitaja olis käynny siellä. Ovi oli auki odotustilaan ja ohi käveli monta lääkäriä ja hoitajaa tuon ajan aikana. Kukaan näistä ei tullut luokseni vaikka itkin kivuissani, ähisin ja yritin löytää asentoa missä olisi hyvä olla. Odotustilassa oli jossain kohtaa pieni poika joka sanoi kuuluvalla äänellä äidilleen: Äiti, tuolla on täti joka on tuskissaan. Kuulin kuinka äiti vastasi jotakin, jonka jälkeen poika ei enää huoneeni oven liepeillä käynyt.
Kipujen takia oli pakko nousta, yritin löytää hälytyskellon, mutta en löytänyt muuta kuin ikkunalaudalta irtonaisen sellaisen. Luulin sen olevan rikki kun sairaalan ensiapu oli remontissa. Mietin jo avun huutamists kun kivut repivät jalkoja, selkää ja lonkkia. Polte nivusissa oli niin kova että kipu kiersi jo mahan puolelle. Suunnittelin hoippuvani hoitajien kansliaan, mutta kunto ei auttanut myötä. Huonetta tutkiessani kuljin seiniä pitkin sillä oikea jalka ei toiminut. Onnekseni hoitaja tuli luokseni, vihdoin ja viimein, sanomaan että lääkäri tulee kohta. Pyysin kipulääkettä ja sitten mulla on aika sumuiset muistikuvat.
Vissiin luonani kävi joku naislääkäri, mut en muista mitä hän on kysynyt tai tehnyt minulle. Jossain vaiheessa hoitaja tuli avukseni vaihtamaan sairaalavaatteet ja vei minut osastolle. Osastolla oli aivan ihanat hoitajat. Antoivat lääkettä aina kun vähänkään valitin kipuja, toivat ruokaa, katetroivat ja kuuntelivat. Mulla oli oikeesti fiilis et oon taivaassa kun oli niin valkoista, utuista ja ihanaa. No, yöllä vissiin käänsin unessani itseni selän kautta toiselle kyljelle. Elämäni pahin kipukohtaus. Ei mitään muistikuvaa muuta kuin kipua, tuskaa, huohotusta, itkua, hikeä ja lopulta armahtava pimeys.
Kommentit
Lähetä kommentti
Jätä kommenttia jos jokin mieltäsi askarruttaa, otetaan myös vastaan risut ja ruusut sekä kehitysideat, postausehdotukset kuin muutkin asiat.