Yksinäisyys

"Yksinäisyyden pimeä
huppu laskeutuu 
päälleni.
Se pimentää maailmani,
sydämeni ja elämäni.
Turhaan haron
ilmaa käsilläni,
ei ole ketään 
joka niihin tarttuisi.
Ei ole ketään,
joka kuulisi, välittäisi,
tukisi.
Ei ole ketään
jonka olkaa
vasten nojaisin,
levähtäisin.
Antaisin itkun
tulla,
suolaisena sateena.
Ei ole ketään
joka sanoisi
minulle,
ole vahva. 
Sinä pystyt
siihen.
On vain minä
ja yksinäisyys.
Kaksi yksinäistä
saman taivaan
alla"

Yksinäisyys on asia, jota moni ihminen pelkää ja tekee kaikkensa ettei tarvitsisi olla yksin. Yksin ilman ystäviä, naurua, elämää, sosiaalisia tapahtumia sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Olen aina tullut hyvin toimeen yksinäni. Osaan keksiä tekemistä yksin ja omalla tavallani vierastan sitä kulttuuria, jossa ihmisen ympärillä on lauma ihmisiä, jotka vahvistavat sinun omaatuntoasi, tekemisiä ja mielipiteitäsi. En ole erakko, pidän ihmisistä ja mielellään tutustun uusin ihmisiin. Mutta minun elämässäni ei ole koskaan ollut suurta laumaa ystäviä. Minulla on läpi elämäni ollut aina muutama läheinen ystävä, jokunen kaveri ja satunnainen määrä tuttavia.

En tiedä mistä tämä minun vähäinen ystävien määrä on johtunut. En ole ujo, en pelkää sosiaalisia tilanteita, saan suuni auki vieraiden läsnäollessa ja voin jutella paljonkin aivan uppo-outojen immeisten kanssa. En tiedä onko minussa joku vika, etten ole koskaan saanut ystävähaaremia ympärilleni, mutta olen ollut aina kiitollinen ja onnellinen niistä ystävistä mitä minulla on. Näille ystäville on ystävä isollä Y:llä. Kerron heille salaisuuteni, paljastan elämästäni asioita, puhun henkilökohtaisia asioita. Suomeksi sanottuna avaudun ja luotan toiseen ihmiseen. Parin viime vuoden aikana olen kärsinyt tästä ja tämä on entisestään syönyt luottamustani muiden ihmisten halusta olla ystäviäni. Tosin eipä minulla ole ollut viime aikoina jonoksi asti tunkua uusista ystävistä.

Tietysti olen kateellinen kun joku kaveri saa naamakirjassa 250 tykkäystä uudelle profiilikuvalle tai hyvälle postaukselle. Olisihan se hienoa kun puhelimeni soisi joka päivä ja joku kaveri soittelisi kysellen kuulumisia. Mutta näin ei ole asiat minun kohdallani.

Minun sosiaalinen piirini on pienentynyt entisestään kipuelämäni alettua. Ne vähäisetkin yhteydenotot ovat kuihtuneet olemattomiin. En edes muista milloin joku kaveri olisi ex tempore tullut meille kylään tai, että olisin saanut joltakin ystävältäni postia vaikka postikortin muodossa. Itse olen monena vuonna lähettänyt niin kutsutuille läheisimmille ystävilleni ystävänpäiväkortteja. Itse kun en ole saanut ainuttakaan vuosikausiin niin uskon, että lopetan tämän tradition.

Tiedän, asun reilun 50 kilometrin päässä suurimmasta osasta kavereitani, ja jokaisella on se oma elämä. Ymmärrän sen, mutta sitä en ymmärrä kun luvataan tulla käymään, mutta niitä lupauksia ei koskaan lunasteta. Minulla on monta ystävää jotka ovat sanoneet tulevansa katsomaan minua kun olen sairaslomalla. Noh, olen ollut saikulla kohta 1,5 vuotta ja sinä aikana minun luona vierailleet ystävät voi laske yhden käden sormilla. Kaikki aina valittavat kun asut niin kaukana. Ihan vaan tiedoksi teille, että sama matka se on toiseenkin suuntaan. Ja minun on vielä vaikea kipujeni takia ajaa autoa ja näin ollen en sitä mielelläni tee.

Jos minun pitää hypätä auton rattiin esim. lääkärikäynnin takia niin yritän samalla reissulle sitten ympätä kaikkia asiat mitä minun pitää ko. kaupungissa hoitaa. Tuota reilua 50 kilometrin matkaa suuntaansa kun en montaa kertaa viikossa mielelläni aja. Kaupunki-päivänä yritän myös parhaan kykyni mukaan käydä jonkun kaverin kanssa kahvilla tms. mutta aina se ei onnistu. Kivut rajoittavat elämääni aika lailla ja jos sille päivälle on buukattu jo monta paikkaa missä pitää käydä niin kavereiden näkeminen saa jäädä. Kipujen takia, ei sen takia että en haluaisi. Tätä on monen kaverin, tuttavan vaikea ymmärtää. No, kun sinä olet työtön ja lapseton niin kyllä sinulla on aikaa ajella ja tulla tänne. Ehkä olisikin muuten, mutta kun kannan tätä vaativinta lasta mukanani eli kipujani. Lasta, joka seuraa minua kaikkialle ja jota en voi viedä päiväkotiin, jotta äiti saisi hetken levähtää. Ei, tämä lapsi seuraa minua kaikkialle. Okei, ehkä härski vertaus, mutta toisten kipuja ei voi kukaan käsittää eikä mitata. 

Minua ei myöskään enää hirveästi kutsuta mihinkään illan istujaisiin, baariin tms. koska minulla on tämä lääkitys ja kivut. En edes muista milloin viimeksi olisin jonkun ystävän luona istunut iltaa, pelannut lautapelejä ja juorunnut. On myös mennyt tovi viime kerrasta kun olen jonkun kaverin kanssa käynyt leffassa tai syömässä. 

Jos totta puhutaan niin en jaksa enää. En jaksa enää naamakirjassa kysellä että tulisiko joku käymään ja piristämään kipupotilaan elämää. En enää jaksa laittaa kavereille viestiä et olisi kiva nähdä tms. Olen yksinkertaisesti lopettanut yrittämästä. Miksi tuhlata energiaa johonkin sellaiseen minkä lopputulos on puhdas nolla.

Itseä ärsyttää muutenkin se, että olet kipeä, väsynyt ja vihainen. Niin siihen lisätään vielä se, että sulla ei ole minkäänlaista sosiaalista elämää. Elät päivästä toiseen pelkästään eläinten kanssa, olet koko ajan samojen seinien sisällä ilman ihmisiä. Ilman seuraa, ilman älykästä keskustelukumppania tai ilman sitä olkapäätä johon nojata kun oikein vituttaa. Kivut voisin kestää, mutta niiden tuoma sosiaalinen eristys, sen voisin hävittää maan päältä.

Tottakai perheeni, mieheni ja miehen perhe ovat tukenani, mutta eivät he korvaa ystäviä. Tänäkin kesänä olen itku kurkussa katsonut kavereiden kuvia yhteisistä piknikeistä, juoksutapahtumista, peli-illoista ja kesätapahtumista. Oman elämäni kohokohtia ovat ne kun en paskantanutkaan housuihini tai sain jättää yhden kiputabletin ottamatta!

En olisi 15-vuotiaanaa kettutyttö-vegetaristi angstateininä uskonut, että kärsisin yksinäisyydestä 34-vuotiaana, mutta pakko se on itselleen myöntää. Minä olen yksinäinen ihminen. Ja sitä en haluaisi olla...