Ajokielto, elämän loppu?!

Minun sarjanihan on alkanut 12.2 ja saman kuun aikana lääkäri mätkäisi minulle autolla ajokiellon, koska kohtauksia tulee päivässä paljon ja tuhkatiheään. Myöskin minulla kohtaukset ovat pahoja eivätkä ne paljon minulla ns. ennakoi. Eli jos kohtaus tulee tien päällä, olen aikalailla toimintakyvytön. Jokainen voi kuvitella mitä se tarkoittaa jos se tulee auton ratissa. Myöskin jos joudun lääkitä itseäni esimerkiksi kohtauksen sattuessa vaikka kaverillani Kokkolassa, en sen jälkeen voi ajaa autoa.

Alkuun kapinoin aika voimakkaasti tätä ajokieltoa vastaan, sillä sehän vie minulta liikkumisen vapauden sekä itsenäisyyden. En enää voi liikkua silloin kun haluan ja minne haluan. Tämä on itselleni tärkeää, ja vielä tärkeämpää se on kun asuu jumalan selän takana jossa ei ole julkista liikennettä. Tästä ajokiellosta en puhunut kenellekään sekä kiellosta huolimatta ajoin autolla, tosin vain lyhyitä matkoja ja silloin tällöin kun mieheni ei ollut vapaaviikoilla enkä saanut ketään minua kuskaamaan. Mutta lääkärissäkäynti Kokkolaan 19.4 (mies oli päivystysviikolla ja en saanut kuskia mistään) oli tuskien ajomatka ja siinä itsekin tajusin, että olen oikeasti vaaraksi tiellä eikä se lääkäri minun kiusaksi sitä ajokieltoa minulle kirjoita. Tämä lääkärireissu itse asiassa päättyi lanssikyydillä sairaalan päivystykseen ja sitten myöhemin isän kyydillä kotia. Sen jälkeen en ole autolla ajanut.

Ja näin kesällä, se on vaikeaa!!! Aurinko paistaa, asfaltti tuoksuu... Hyvät hittibiisit soi radiossa, mun punainen Romeo kiiltelee auringossa. ARGH!!! Kuinka upeaa se olisi. Aurinkolasit päähän, hyvä musa soimaan Bosen kajareista, tukka tuuleen hulmuten, diesel murisemaan, turbo viheltämään ja baanalle. Mutta ei. Minä makaan kotona herrojen Horton ja Miggen kanssa visusti verhojen pimentämässä talossa. Joskus mä vihaan sydämeni pohjasta näitä tauteja. Ihan oikeasti!