Jotain eloa päiviini

Kun viime aikoina olen taas ollut vakioasiakas meidän seudun pelastuslaitokselle ja läheiselle keskussairaalalle. Ensihoitajat ovat joutuneet ponnistelemaan ammattitaitonsa äärimmilleen, että saavat minulle kanyylin laitettua. Päivystyksen lääkärit ovat varmasti tunteneet salaista tyydytystä, kun ovat saaneet työntää minut osaston harteille. Osastolla taas hoitajat ovat hätää kärsimässä kun parun kipulääkettä koko ajan kivun jäytäessä päätäni, silmääni, poskeani ja leukaani.

Joten on ihan kiva kun vihdoin ja viimein saan jotain muutakin sisältöä elämääni kuin sairaala, oman kodin seinät ja tyhjät päivät. Minä nimittäin aloitin työkokeilun 4.3. Oli upea fiilis olla neljä tuntia pois kotoa ja tehdä jotain josta saa palkkaa. Ei ole koiria pyörimässä jaloissa enkä vain pyörittele peukaloita tylsyyden hävittämiseksi.

Eihän minun työteho ja -tahti mikään häävi ole, mutta sehän se on työkokeilun tarkoitus. MITATA onko minusta enää töihin. Tässä kohtaa minun on kiitettävää omaa työnantajaani. Tämä työpaikka on maailman paras, ystävällisin, tsemppaavin ja kärsivällisin. Aina kun töihin olen yhteydessä, saan tsemppi-viestejä. Kuinka ikävöinkään oikeisiin töihin... Mutta nyt mennään näillä eteenpäin ja toivotaan että maali on siinä, että pääsen palaamaan omiin töihin.

Aamusta kun sain pakata pitkästä aikaa työreppuni. Se jo itsessään sai hymyn huulilleni. Samaa sanoi mieheni kun kotiuduin töistä, ollaanpas sitä hyvällä tuulella. Mutta tulihan se horton-kohtaus työpäivän jälkeen pilaamaan tunnelman. Noh, se ei onneksi tiedä, että minulla on työpäivä huomennakin.