Jaksaa, jaksaa...

12.8 juhlittiin mun ja Horton-sarjan puolisvuotis-synttäreitä. HipVitunHurraa!!! Olisin voinut kyllä olla juhlimatta näitä... En olisi kyllä helmikuussa uskonut, että tämä sarja jatkuu näin kauan. Nyt alkaa itsellä olemaan se fiilis, että tämä ei lopu koskaan. Välillä on niitä päiviä, että kyllä tämä tästä. Loppuvuodesta palaan töihin osa-sairauspäivärahan turvin, koska occipitaali-puudutus ja 8.8 saadut botox-pistokset ovat vähentäneet taustasärkyä (sitä esintyy edelleen 24/7 mutta sen voimakkuus on pienentynyt) ja maksimikohtausmäärä per päivä on pienentynyt 8 -> 6. Mutta sitten on taas niitä päiviä kun kun yö on ollut ihan perseestä, mun niskat on kuin rautakanki, pää ei käänny mihinkään, leukaa repii, nenässä on kauhea paine, joku polttaa mun silmää ja otsan takana on menossa sähkövasara-bileet. Niin silloin iskee se epätoivo, tunne siitä että onko millään mitä väliä, voiko mikään muuttua.

Sairasloma sen kun jatkuu, autolla ajokielto jatkuu, tosin tuli myös käsky käydä välillä rauhallisella tiellä kokeilemassa ajoa että onnistuuko, mutta viimeksi kun kokeilin niin vartin ajo triggeröi kohtauksen. Ei niinkään se itse ajo vaan sen kun maiseman vilisee sivuilla. Ja nyt kun alkaa vielä pimeät ajat ja autot tulee pitkät päällä vastaan. Uudet led-valot on vielä niiiiiiin pirun kirkkaat, usch! Tää on niin toivotonta. Mun pitää olla ajokuntoinen että voin palata töihin. Voi kun saisi tuon kohtaustaajuuden edes siihen, että 1-2 kohtausta viikossa. Nyt niitä tulee 2-6 päivässä, eli ihan liikaa.

Tietokoneella voin olla sen 15-30 min, sitten on pakko pitää tauko sillä näytön tuijottaminen saa aikaan painee silmien takana. Jos jatkan näytön tuijottamista tästä välittämättä niin jossain kohtaan on 100% kohtaus. Eli summa summarum, aika surkea juitsari olisin kun pelkällä puhelimella tekisin töitä =D

Yhden uuden keinon olen keksinyt millä yritän helpottaa oloani, on teltassa nukkuminen. Tämä keksittiin helteiden aikana kun sisällä oli turkkasen kuuma. Ja siellä mä nukun edelleen. Jos yöllä on ollut viileä, niin sitten on vain lisätty vaatetta peiton alle. Kohta pitää varmaan ostaa itselle untuvamakuupussi. Kyllä täytyy myöntää, että ulkona öisin on happirikas ilma. Seuralaisena mulla on ollut yleisimmin Jalmari-kooki, välistä koko kooki-lauma.

Mutta missä helvetin välissä tästä mun elämästä tuli näin hankalaa? Ette usko kuinka helppoa olisi vain nostaa kädet ylös ja todeta: VITUT! Antaa periksi tälle koko touhulle... Mutta joku sisäinen eteläpohojalainen kuiskii sisällä että JAKSAA, JAKSAA. Joten sen pohjalta mennään. Ainakin vielä!