Ei lämmin Hortonia karkoita

Hellurei kaikille. Kuukausi hiljaisuutta takana, mutta nyt minä olen täällä. JEEE!!! Tämä kuukausi on pitänyt sisällään kipuja ja kohtauksia, sisällä mököttämistä, mutta myös kaikkea muuta kivaa ja erilaista. Kuten se että se perkele jota lumeksi kutsutaan on vihdoin ja viimein sulanut eikä enää pääse häikäisemään mun silmiä tälle keväälle, luojalle kiitos siitä!!! Mutta ehkä tämä videonpätkä kertoo parhaiten siitä mitä kivaa mulle on tapahtunut tämän kuukauden aikana...

Kyllä!!! Posse-herrasmies muutti vapun tienoilla meille. Arvaatkaapa vaan oonko ihan liekeissä täällä. Kyllähän minua on paljon kyseenalaistettu että onko sairaan ihmisen järkeä hommata itselleen lisää taakkaa ja rasitetta kun on kipukroonikko ja sairaslomalla, mutta älkää huoliko minulla on backup-suunnitelmat valmiina jos joudun sairaalaan tai menen niin huonoon kuntoon etten voi eläimiä hoitaa. Ei ne heitteille jää joten no worries...

Sitä paitsi, se on ihan tutkittu juttu että eläinten hoitaminen ja paapominen laskee verenpainetta ja vähentää kipuja. Ja itsellä ainakin muiden asioiden miettiminen ja touhuilu vie ajatukset pois SIITÄ kivusta. Ei koko ajan ole mieli siinä kivussa ja siinä kun minä nyt olen sairas, kipukroonikko, erilainen, kipeä. Eikö sekin ole iso juttu se, muuta ajateltavaa kuin märehtiä ja velloa siinä paskassa kuin missä jo valmiiksi pyörii.

Kuin myös se, että hevonen on omassa pihassa antaa sen mahdollisuuden että voin hoitaa hevosta omassa tahdissani. Aina voin esimerkiksi lopettaa karsinan siivouksen jos ja kun kohtaus tekee tuloaan. Ei näistä asioista kannata liian isoja tehdä tai vaikeita. Ja kyllä kuulkaa mä olen näistä parista viikosta nauttinut... Aamuisin hiipinyt talliin, avanut tallin oven. Vetänyt nenän täydeltä sitä ihanaa tallin tuoksua ja se  hörähdys. Silkkinen, pehmeä hevosen turpa. Suloinen hevosen tuoksu. Kuinka mulla onkaan ollut ikävä niitä.

Tällä viikolla sain myös ensimmäisen satsin botox-pistoksia. Tsiisus, niitä pistoksia oli 31 kappaletta. Onneksi en tätä tiennyt sillä mies olisi saanut viedä mut sinne pakkopaitaan sidottuna. Aikamoinen läjä ihmiselle joka pelkää piikkejä. Hyvää siedätyshoitoa kun en voi tämän lääkitykseni takia verta käydä luovuttamassa. Hengissä selvisin siitä urakasta vaikka kämmenet ja kainalot hikosikin likomäriksi. Onneksi pistävä neurologi oli hyvännäköinen nuorimies, joten sekin vähän silotti tätä kidutusurakkaa kuin myös hän oli äärimmäisen empaattinen lääkäri. Todellakin oikeassa ammatissa tämä herrasmies. Nyt vain odotellaan että tippuuko kulmakarvat polviin vai onko pistoksista apua. Seuraava piikitys on kolmen kuukauden päästä elokuussa. Mulla on kädet kyynärpäitä myöten ristissä että tästä on apua, sillä ellei ole alkaa vaihtoehdot olemaan aika vähissä!!!

KESÄ ON TÄÄLLÄ!!!! Ei varmaan tarvitse sanoa että mä olen kesä-ihminen. Mun kroppa ja sielu tarvitsee aurinkoa ja lämpöä elääkseen, ja varovaisesti olen sitä nyt tankannut. Harmikseni herra Horton on sitä mieltä että aurinko on pahasta ja minun pitäisi pysyä edelleen visusti neljän seinän sisällä. Sitkeästi kohtausten välillä vedän lippiksen ja aurinkolasit päähän ja hilpasen pihalle imemään itseeni aurinkoa kuin paraskin Fortumin aurinkopaneeli. Saa nähdä kumpi meistä antaa ensin periksi, minä vai Horton. Toivon että se on tuo mister...

Possella meni vapusimat päähän