Helle hellii, Horton ei...

Ihanaa kun Suomeen on saapunut kesä. On sitä odotettu kauan ja hartaasti. Monta kesää on kökitty vesisateessa ja viimassa, paistettu ne juhannusmakkarat huikeassa kolmeen asteen lämpötilassa. Joten minä toivotan kesän enemmän kuin tervetulleeksi... Varsinkin kun kylmyys ja viima repii tuota minun horton-puolen kolmoishermoa niin tervetuloa lämpö, otan sinut avosylin vastaan.

Mutta, mutta... Pitkäkestoisen helteen mukana näköjään herra horton alkaa kerämään painetta mun päänuppiin. Samoin kun kroppa tietysti tarvitsisi energiaa, suolaa, suoloja, nestettä yms. kun on kuuma. Ja minulla kun on tuo ruokahalu tiellä tietämättömillä niin voitte varmaan arvata, että vointi ei ole todellakaan hyvä... Kohtaustaajuus on pysynyt suhteellisen samana, mutta kohtaukset ovat todella rajuja. Joten tuossa viikko sitten en saanut kotona kohtausta poikki millään keinoin, oli pakko turvautua häken apuun. Sainkin lanssin kotiin joka teki saman tien päätöksen, että minut kyytiin, iv-yhteys ja kipulääkettä suoneen, happimaski kasvoille ja päivystykseen. Ottivat minut osastolle jossa makasin pari päivää kipuhoidossa. Kyllä tämä 9 tunnin kohtaus (kyllä luit oikein, 9 TUNTIA) saatiin vihdoin ja viimein katki. 

Sairaalassa ei valitettavasti saatu mun jo 5 kuukautta kestänyttä sarjaa katki vaikka sain Färkkilän tipan, jätti-annoksen kortisonia suoneen toisen megalomaanisen kohtauksen lopettamiseksi sekä aloitettiin sarjan katkaisuun kortisoni-kuuri suun kautta, imin happea kuin pesusieni (josko isosta säiliöstä se olisi parempaa), sain occipitaalihermoblokadi-puudutukset yms. Vointi koheni iv-nesteytyksen yms. myötä mutta eihän se horton suostunut sairaalaan jäämään. Kotiuttivat ja sanoivat että tule heti takaisin jos kotona et pärjää. 8.8 on uusi aika botox-pistoihin eli kyllä tässä yritetään kaikkea mahdollista jotta saataisiin tämä paska kuriin. Mutta sitkeä paskiainen tämä on, täytyy todeta... Taitaa olla etelä-pohojalaasta sukujuurta tämä Herra Horton, nootta perkulees.

Ja nyt mister kerää ihan järjetöntä painetta mun päähän. Minä vain katselen taivaalle ja päivitän puhelimen salamat-päivitystä että eikö se perkele anna mulle helpotusta ukkosen myötä. Kaikkialla muulla jytisee ja paukkuu, mutta ei meillä. Mun pää on oikeesti kuin potkupallo, kihisee paineesta ja nenässä oikein haisee sähkö, suussa ritisee. Siis ihan hirvee olo, tuskainen... Oon koko ajan happipullolla, kuljen kylmä kaurasäkki niskassa. Nuo jättiannokset kortisonia on myös vetänyt mut ihan kierroksille ja nukkuminen on sitten mitä on. Luojalle kiitos tuosta meidän toisesta talosta, jossa on huomattavasti viileämpää ja jossa saan ihan yksin pyöriä sängyssä keskellä yötä hereillä ilman isäntää ja koiria. Kaikki tämä saa kuitenkin aikaan siis sen, että mun polla leviää ihan justiinsa... 

Onneksi on nämä elukat, niiden touhuja kun seuraa niin pysyy kiinni tässä elämässä. Tässä Jalmari polskimassa jätkien uima-altaassa... Tämä lutra-lutra menee ihan itse viilentymään tuonne altaaseen kun siltä tuntuu. Hoopo koira =D