Jaksaminen koetuksella

Anteeksi hiljaisuuteni blogin suhteen, en ole teitä unohtanut. On ollut ala- ja ylämäkiä toipumisessa ja aika on vain mennyt johonkin. Olen kirjoittanut postausta lääkkeistä ja Blogger sen jo kerran hävitti bittiavaruuteen. Joten pitkissä kantimissa on... Mutta nyt pieni juttu siitä mitä viimeksi on tapahtunut. Olen saavuttanut säkkini pohjan. Synkän pohjan, toivottomuuden kaivon ja pimeyden tyyssijan.

Päivitykseni naamakirjasta:

Olen elänyt kipujeni kanssa, taas, keväästä 2014 lähtien, elänyt elämääni vahvojen kipulääkkeiden varjossa jotka ovat muuttaneet minuuttani, mieltäni, kroppaani sekä muistiani, elänyt elämääni puolivaloilla ja -tehoilla, menettänyt kipujeni takia työpaikan josta todella pidin, syönyt säästöni sen sata kertaa ja joutunut elämään muiden kustannuksella, minulta on viety yöunet sekä terveys, olen ollut taakka muille ja olen edelleen riippuvainen muiden avusta ja suopeudesta, olen joutunut opettelemaan elämään vajavaisuuksieni kanssa, olen tehnyt kaikkeni toipuakseni isosta operaatiosta, olen ollut vahva ja yrittänyt pitää lippua korkealla, yrittänyt tsempata muita kipuilijoita, yrittänyt nauraa ja hymyillä tilanteelleni, yrittänyt olla lannistumatta ja romahtamatta. Nyt en enää jaksa, evääni on syöty, en jaksa taistella ja luottaa parempaan huomiseen. Nyt luovutan ja jään odottamaan mitä minulla on enää kenellekään annettavaksi.

Ja tämän tekstin takana/syynä on tuo ihana eläkelaitos Ilmarinen, lopun voi jokainen päätellä itse! Ihminen ilman työtä ja toimeentuloa, ei ole ihminen. Sen voin todeta...