Minä ja minun kipu-elämäni

Nyt on kohta kaksi viikkoa oltu työkokeilussa. Teen 4 tunnin päiviä ja se on kyllä sopiva, ei yhtääkään enempää. Ei sillä ettenkö tykkäisi työkokeilu-paikastani tai tästä työstäni. Se on tuo mun mister Horton joka alkaa sit kiukkuamaan. Ajot töihin ja töistä pois, työskentely kirkolla, kotona odottaa eläintarha. Siinä on oikeasti ihan tarpeeksi hommaa ja vielä enemmän jos on miehen päivystysviikko. Olen tämän kuukauden kokonaan yksin eli minun apuhoitajat (vanhempani) ovat ansaitulla lomalla etelän lämmössä. No, olenko sitten mystisesti parantunut tämän omaa elinpiiriä laajentaneen asian myötä. EN! Kohtauksia tulee ja tulee, ne perkeleet eivät ole hävinneet mihinkään. Yhtenä päivänä oli taas lähellä ettei lanssia joutunut tilaamaan, mutta viime metreillä kohtaus talttui. Taas joutui tilamaan uudet hapet, kun sitä kuluu. Onneksi työmaalla on hyvä sohva jossa voi levätä keräten voimia tai sit yrittää taltuttaa kohtausta. Nythän alkaa myös monen migreeni- ja horton-potilaan pahin...

Kun viime aikoina olen taas ollut vakioasiakas meidän seudun pelastuslaitokselle ja läheiselle keskussairaalalle. Ensihoitajat ovat joutuneet ponnistelemaan ammattitaitonsa äärimmilleen, että saavat minulle kanyylin laitettua. Päivystyksen lääkärit ovat varmasti tunteneet salaista tyydytystä, kun ovat saaneet työntää minut osaston harteille. Osastolla taas hoitajat ovat hätää kärsimässä kun parun kipulääkettä koko ajan kivun jäytäessä päätäni, silmääni, poskeani ja leukaani. Joten on ihan kiva kun vihdoin ja viimein saan jotain muutakin sisältöä elämääni kuin sairaala, oman kodin seinät ja tyhjät päivät. Minä nimittäin aloitin työkokeilun 4.3. Oli upea fiilis olla neljä tuntia pois kotoa ja tehdä jotain josta saa palkkaa. Ei ole koiria pyörimässä jaloissa enkä vain pyörittele peukaloita tylsyyden hävittämiseksi. Eihän minun työteho ja -tahti mikään häävi ole, mutta sehän se on työkokeilun tarkoitus. MITATA onko minusta enää töihin. Tässä kohtaa minun on kiitettävää omaa ty...