Minä ja minun kipu-elämäni

Aloitetaan välillä hyvistä ja kivoista uutisista: Siinä on meidän Ilmari-kooki ja hänen ensimmäinen serti. Vielä minun esittämänä, en usko sitä itsekään. Olimme kaikkien kolmen koiran kanssa Reisjärvellä koiranäyttelyssä viime lauantaina, hitsi että se oli kiva päivä. Kiitosta vaan vielä kasvattajalle ja kaikille muillekin mukana olleille ja apukäsille. Note to myself, ei enää ikinä kaikkia kolme koiraa kerralla =D Ja on meillä juoni kasvattaja, laittoi minut Ilmari kanssa kehään. Immeisen joka ei todellakaan ole luotu sinne kehään pyörimään. Voi tsiisus sitä paniikkikohtauksen määrää, mutta kait me selvittiin siitä kunnialla kun saatiin ruusuke ja pokaali. Saku sai ERI:n ja oli oman luokkansa toinen, Jalmari sai EH:n ja oli oman luokkansa kolmas. Eli hienosti meni meidän kolmikkolla. Ylpeä mamma saan olla. Reipas neljä tuntia olimme Reisjärven raviradalla ulkoilmassa ja auringonpaisteessa. Ja varmasti uskotte mitä mun mister Horton siitä ty...

Minun sarjanihan on alkanut 12.2 ja saman kuun aikana lääkäri mätkäisi minulle autolla ajokiellon, koska kohtauksia tulee päivässä paljon ja tuhkatiheään. Myöskin minulla kohtaukset ovat pahoja eivätkä ne paljon minulla ns. ennakoi. Eli jos kohtaus tulee tien päällä, olen aikalailla toimintakyvytön. Jokainen voi kuvitella mitä se tarkoittaa jos se tulee auton ratissa. Myöskin jos joudun lääkitä itseäni esimerkiksi kohtauksen sattuessa vaikka kaverillani Kokkolassa, en sen jälkeen voi ajaa autoa. Alkuun kapinoin aika voimakkaasti tätä ajokieltoa vastaan, sillä sehän vie minulta liikkumisen vapauden sekä itsenäisyyden. En enää voi liikkua silloin kun haluan ja minne haluan. Tämä on itselleni tärkeää, ja vielä tärkeämpää se on kun asuu jumalan selän takana jossa ei ole julkista liikennettä. Tästä ajokiellosta en puhunut kenellekään sekä kiellosta huolimatta ajoin autolla, tosin vain lyhyitä matkoja ja silloin tällöin kun mieheni ei ollut vapaaviikoilla enkä saanut ketään minua kuskaa...

Kohta alkaa Kapu-hevosen kuolemasta olemaan kohta 9 kk niin tänään tuli lisää suru-uutisia eläinmaailmasta. Minun ensimmäinen koirani, Oliver- perhoskoira, kuoli isäni jalkojen juureen. Olli sai yllättäen ison sydänkohtauksen ja vaikka isäni teki kaikkensa. Sydänhierontaa ja antoi tekohengitystä, niin mitään ei ollut tehtävissä. Niinpä Oliver lähti kaveriksi Kapulle paremmille metsästysmaille. Äitini puhelusta alkaa nyt olemaan kolmatta tuntia ja siitä asti olen itkenyt silmäni päästä. Tästä on mr. Horton innostunut. Vaikka olen kiskonut energiajuomaa naamani kuin paraskin pissis, nauttinut lakujauhetta, ottanut lääkkeitä, impannut happea niin kohtausta pukkaa. Olo on suomeksi sanottunat perseestä. Pää on kuin ilmapallo, paine on käsittämätän. Fyysinen kipu ei kuitenkaan ole se pahin vaan mun sydäntä särkee eniten. Henkinen kipu on tällä hetkellä se kovin. Surua, surua... Sitä on nyt liikaa. Sillä minun kohdalla tämä kulunut fraasi: ei kahta ilman kolmatta. Perkele, toivon tosissa...